Häpeästä

mermaid

Meidän kesken -kirjoituksissa pohditaan henkilökohtaisia aiheita.

 

Koska postaukseni itsetunnosta oli niin suosittu, päätin kirjoittaa myös toisesta lempiaiheestani, häpeästä. 

Olen aika kova häpeämään. Olen hävennyt muun muassa nenääni, mutta enemmän häpeän tietämättömyyttäni tai taitamattomuuttani. 

Muistan, kuinka paljon ensimmäinen työharjoittelu Helsingin Sanomissa jännitti. Nyökkäsin pokkana aamupalaverissa kirjoittavani pyydetyn jutun kuntapolitiikasta – ja sitten menin salaa googlaamaan aiheesta lisätietoa työpisteelleni. Päätin parin vuoden jälkeen, että päivittäisjournalismi oli minulle liian stressaavaa. Kaipasin enemmän aikaa taustatyöhön ja faktojen tsekkaukseen. 

Olen myös hävennyt jo vuosia sitä, etten puhu sujuvaa ruotsia. Olen ihan oikeasti aika huono siinä, vaikka englanti on puolestaan ollut aina minulle helppoa. En pärjää keskustelussa edes lapsen kanssa ja se hävettää hirveästi.

Olen myös hävennyt sitä, että olen niin huono uimari. Kolme kesää sitten en suostunut hyppäämään metrin korkeaudesta kristallin kirkkaaseen veteen Kroatiassa. Olimme kävelleet pitkän matkan uimaan kauniiseen luolaan ja perillä huomasimmekin, että päästääkseen veteen oli hypättävä.  Lapset tekivät upeita hyppyjä viereisiltä korkeilta kallioilta ja liukuivat sulavasti pää edellä pinnan alle. Minä murjotin paahteessa, vailla varjoa. Lopulta tahto voitti ja molskahdin nolona veteen nenästä kiinni pitäen. Se oli sen arvoista, luola oli upea.

Viime keväänä päätin ottaa uimatunteja. Enhän minä häpeästäni pääsisi ellen oppisi uimaan kunnolla. Rakastan snorklausta, mutten osannut sukeltaa ilman maskia. Uimatyylini oli siis ollut vuosia niskan jäykistävä mummo style. Oikeastaan kunnollisen uimataidon puute jopa vähän jännitti. Sen vuoksi surffauksenkaan opettelu ei ole tullut kysymykseen.

Oli järkyttävän suuri kynnys mennä tunnille. Pelotti niin, että oksetti. Asiaa ei varsinaisesti auttanut se, että jouduimme vaihtamaan viime tipassa pienestä lähihallista Uimastadionille. Stadikalla käyvät mielestäni vain sulavaliikkeiset mestarit, joten oli nöyryyttävää opetella päädyssä puhaltamaan nenän kautta veteen ja kellumaan kasvot pohjaan päin. Sitten räpiköiden toiseen päätyyn ja sama uudestaan.  

Arvaatkin varmaan, mitä sitten tapahtui:  minä selvisin.

Itsensä voittaminen on kuin huumetta. Kävin tunneilla, kunnes opin liukumaan kasvot pinnan alla. Nyt voin oikeasti sanoa olevani uimataitoinen, vaikka tekniikka onkin vielä hukassa. Se on mielestäni hienoa, sillä nyt voin näyttää tyttärelleni esimerkkiä. Nyt myös ymmärsin, ettei kilsan uiminen oikeasti ole mahdotonta. Oikealla tekniikalla ei väsy jo ensimmäisellä altaan matkalla. Enää pitäisi uskaltaa hypätä veteen pää edellä. 

Seuraavaksi tavoitteena on taklata se ruotsi. Siihenkään ei auta muu kuin aloittaminen, joten paras varmaan ilmoittautua kurssille.